Läheishoivaajan portti
Kotini ikkunasta näkyy lapsuudenkotini. Omakotitalo, jossa asuvat yli 80 vuotta elämää nähneet äitini ja isäni. Äitini on muistisairaan ja apuvälineiden turvin liikkuvan isäni omaishoitaja. Lähes kymmenen vuotta sitten perheemme rakensi kodin vanhempieni kodin naapuriin. Tämän symbioosin ajatuksena oli kirkkaasti se, että voimme olla toisillemme tukena.
Oli aikoja, jolloin isovanhemmat auttoivat ruuhkavuosissa elävää lapsiperhettä. Nyt on toisin, hoitovuoro on vaihtunut. On meidän vuoromme auttaa!
Avuntarpeen voi huomata jo ikkunasta
Vanhempani tarvitsevat apuja monenlaisissa arjen askareissa. Siivousta, halkojen hakkaamista, kaupassa ja apteekissa käyntiä – onhan näitä. Valvottavia ja avustettavia asioita riittää.
Näin työikäisenä läheisenä on helppoa seurata ja valvoa ikääntyneiden avuntarpeita omasta kodista ja olla apuna. Avuntarve muuttuu nopeastikin, muokkaamme arkea aina sen mukaisesti. Moni kommentoi asumisratkaisujamme, että olettepa oivaltaneet.
Toki nykyajan tekniikkaakin tarvitaan arjen tueksi. Itsemaksetulla turvarannekkeella mummo voi hälyttää hoitoapua. Hälytykset aktivoituvat minulle tai miehelleni. Auttajaa ei tarvitse kauan odotella. Iäkkään omaishoitajan on turvallista ja mielekästä olla hoivavastuussa, kun apua on saatavilla.
Pyykit liehuvat yhteisillä naruilla
Asumme yhteistä kommuunia, vaikkakin omissa kodeissamme. Ainoa, mikä meidät toisistamme erottaa, on tonttiemme välillä olevaa raja-aita. Aidassa olevaa porttia ei koskaan laiteta kiinni – ja hyvästä syystä. Kutsun sitä läheishoivaajien portiksi.
Juhlapyhinä ruokapöydässämme on aina kaksi paikkaa isovanhemmille. Kesäisin kokoonnumme vanhusten kanssa lapsuudenkotini pihalle, paistamme lettuja ja juomme kahvia. Pyykit kuivuvat yhteisillä pyykkinaruilla.
Talvisin kolattavaa riittää, ainakin näillä Pohjois-Suomen korkeuksilla. Onneksi portti on avoinna, siitä on helppo hurauttaa kolalla kaksi pihaa. ”Meneepähän kuntoilusta”, mieheni muotoilee. Kesäisin ruohonleikkuri hurisee tonttimme kohdalla tovin, ensin toinen piha ja sitten toinen. Pitäisikö automatisoida? Ehkä joku päivä.
Nuoret oppivat tarjoamaan apuaan pyytämättä
”Sulassa sovussa eletään” tuumaa isäni. Hän yleensä vielä jatkaa: ”Meillä on sitten mukavat naapurit, koskaan ei tarvitse riidellä”. Allekirjoitan saman.
Isovanhempien ja lastenlapsien suhde on aukoton. Nuoret oppivat jo lapsena arvostamaan ikäihmisiä. Osataan tarjota apua, pyytämättä. Koulun taksvärkkipäivänä ohjaan kysymään vanhuksilta, olisiko avun tarvetta. Samalla kyydillä kauppaan tai vaikkapa sukulaisille kylään on tästä yhtälöstä helppoa hurauttaa.
Vanhukset saavat nauttia vanhuudenpäivistä ja seurata nuorten elämää, vuodenajasta riippumatta. Perheemme nuoret tietävät vastuumme ja roolimme tässä kommuunissa.
”Mummo lähtee nyt kauppaan, kuka on papan seurana?” Nuori nappaa läksykirjat pöydältään ja huikkaa: ”Minä! Menen tekemään papan kanssa läksyjä.”
Nuoren into on kova. Mummolassa on aina mukava olla. Pappa istuu tyytyväisenä nuoren vierellä ja elää omia kouluaikojaan uudelleen. Yksin ei tarvitse olla, eikä pelätä. Tällä kertaa vieressä on nuori, joka etsii lintujen tunnistamistehtävään vastauksia yhdessä pappansa kanssa. Välillä menevät lajit sekaisin, voi sitä naurua!
Oma toiveeni on, että myös minun lapseni jakaisivat meidän vanhuuttamme kanssamme.
Kirjoitus on julkaistu Lähellä-lehdessä 2/2025. Kirjoittaja on Omaishoitajaliiton Pohjois-Suomen aluevastaava.
